Vihdoinkin se tapahtui. Pääsimme syömään Patronaan – Annankadulle pystytettyyn Cafe De Nopalin pyörittäjien toiseen ravintolaan. Tähän meksikolaiseen on yhtä vaikea päästä kuin jonnekin linnanjuhliin. Takana pieni historia puhelinsoittoja, ohikulkijana kurkkimista, jonottamista, luovuttamista ja lisää puhelinsoittoja. pöydästä ei tietoakaan. Aina täyttä, aina ylibuukattua. Viime perjantaina soitin ja kyselin olisiko viikonlopulle missään vaiheessa pöytää vapaana kahdelle. Ei ollut, ihan täyttä koko viikonlopun, – eikun hetkonen yksi peruutuspöytä tänään kello viisi. Piti melkein nipistää itseään, että nytkö sinne sitten vihdoin pääsee.

Voitte vaan kuvitella miten korkealla odotukset olivat. Olin luultavasti valmis maistamaan koko menun läpi, koska halusin kuollakseni tietää mistä ihmiset niin hehkuttivat.

Siitä, näköjään että se ruoka tosiaan oli hyvää. Enkä edes oikein pidä meksikolaisesta. Nyt pidän. En sano, että ruoka oli tajunnan räjäyttävää, mutta vastasi korkeita odotuksiani. Ravintola itse oli pelkistetty, mutkaton ja tunnelmallinen Avokeittiöstä kuului meksikolaisten kokkien laulua (vai kuulinko omiani?) tarjoilijat olivat nuoria, mutta hyvin kohteliaita ja erittäin vikkeliä. Luin jostain että muka hidasta palvelua. Itse taas en ole koskaan saanut uutta servettiä niin nopeasti juuri rypistämäni tilalle. Itseasiassa en ole koskaan saanut ikinä uutta servettiä missään, jopa tiputettuani haarukan (pudottaisin luultavasti päänikin, jos se olisi mahdollista) ennätti tarjoilija korjaamaan sen ennen minua ja tuomaan uuden puhtaan silmän räpäyksessä. Kyseltiin myös onko kaikki hyvin, haluatteko lisää juotavaa, lisää guocamolea, sekä annokset esiteltiin asiantuntevasti ja kerrottiin mitä yhdistelemällä mihinkin saat oikein maukkaan haukun. Tuntui hyvältä jättää kunnon tipit.

Alkupaloiksi söimme shrimp cocktailin  ja kanakeiton. Molemmat herkullisia. Kanakeitossa oli juustoa ja tortillapalasia. Lauri hotkaisi sen hetkessä. Kylmä katkarapukoktailini oli ihanaa. Tarjoilija kertoi, että parasta nautittuna suolakeksin päällä hieman puristetun lime mehun kera. Ja oikeassahan se oli.

Pääruokana kanatortilloja. Harmitti niin paljon että olin jo hyvää vauhtia ähkyn partaalla kaikista katkaravuista ja nachoista, kipollisesta guocamolea ja kanakeitosta. Ängin väkisin pääruuan viimeistä murusta myöten suuhuni, koska se oli hyvää ja olisi ollut häpeä jättää lautaselle mitään.

shrimp cocktail (coctel de camaron 7,50€)

Näin tyhjänä ravintola pysyi n. minuutin.

kanakeitto (sopa azteca 8€)

kanatortilloja (enchiladas verdes con pollo 18,50€)

Eilen huomattiin taas, että kuinka kirkkaana se hehkulamppu pääni yläpuolella loistaakaan. Jos uneni ovat sekopäisiä, niin ei tässä valveilla olemisessakaan ole kyllä kehumista.

Lähdin kaupungille ja huomasin unohtaneeni lompakkoni. Taskusta löytyi kuusi euroa ja ostin niillä smoothien. Kävellessäni siinä muistin yhden menon ja tarkistin asian kalenteristani, kun puhelin soi. Kädessä oli smoothie kalenteri, laukku ja puhelin, joten laskin paksun kookos-ananas-banaani-mango litkuni lähimmälle tasanteelle ja yritin vastata puhelimeen samalla kun ängin kalenteria takaisin laukkuuni. Jotenkin siinä kömpelyyttäni osuin kyynärpäälläni smoothieeni ja kaadoin sen. Se levisi siihen pöydälle, mikä kauhukseni ei ollutkaan pöytä vaan pelikaupan warhammer sotatanner- eli niiden millin tarkkaan maalattujen miniatyyri fantasia sotaukkojen millin tarkkaan maalattu pelikenttä. Katsoin haavi auki miten jokunen örkki ja velho joutuivat nyt smoothie hyökyaallon varaan ja miten se valui kohti isoa lohikäärmettä? Jälki vikkelästi tempaisin mukini pöydältä ja heitin sen lähimpänä olevaan roskikseen, kuin hävittääkseni todisteet – ei muuten osunut ja vilkaisin näkikö kukaan. Vihainen larppaaja katsoi suoraan minuun (oletin näin koska hänellä oli jonkinnäköinen tikari kädessään) ja toisella puolella olikin jo työntekijä, joka näytti onneksi pidättelevän nauruaan. Tässä kohtaa aloitin vuolaan anteeksipyytelyn. Olin niin nolona, että olin valmis ostamaan koko pelikenttäalustan sotaukkoineen, sanoin tosin vain, että voin maksaa aiheuttamani vahingot. Työntekijä vakuutteli, ettei mitään hätää. pöydälle kaatuu yhtenään juomia (epäilin hieman) ja sitten se väitti että muutenkin ensiviikolla siihen muka tehtäisiin uusi kenttä. Luultavasti halusi minusta vain eroon ennen kuin tein enemmän tuhoa. Luikin posket punaisena tieheni.

Olin myös pukeutunut kaikessa luovuudessani tismalleen samaan asukokonaisuuteen kuin toissapäivänä. Sama takki, sama neule ja samat housut. Vain eri värisinä. Kuinka kätevää.

Lähden nyt harjoittelemaan ympärilleni katsomista ja käsieni liikeradan hallintaa. Heihei ja kivaa sunnuntaita.

Heräsin juuri ja jälleen hieman hämmentävästä unesta. Sanokaa, että joku muukin näkee yhtä vinksahtaneita kummitusunia?

Unessani en ensin nähnyt niitä. Näin vain leijuvia tavaroita, outoja valoja ja kuulin kummallista ääntä. Oikeassa elämässä olisin luultavasti juossut kirkuen hyvin kauas pois, ehkä jopa hypännyt parvekkeelta, mutta nyt olin vaan että hitsi älkää viitsikö, yritän katsoa telkkaria.

Hetken päästä hahmotin, että lentävät valopallot olivatkin kokispullon kokoisia ihmisiä. Yksi niistä – masentuneen näköinen ruipelo miesnuorukainen leijaili luokseni ja kertoi, että hänen muumitarinansa on pahasti kesken. Mikä ihmeen muumitarina?

Kävi ilmi, että ennen kuin kummitukset saavuttaisivat ikuisen rauhan ja poistuisivat tuonpuoleiseen, he joutuivat kirjoittamaan muumilaakson tarinat alusta loppuun. Kummitus näytti minulle jollain oudolla hologrammi tyylillä missä kohtaa muumeja oli ja voi pientä, kun muumipeikkokaan ei ollut edes syntynyt, muumitalo oli vasta yksikerroksinen ja laaksossa vilisi jotain ihan outoja hemuleita. Kerroin kummitukselle, että ei hätää me voisimme katsoa muumeja telkkarista niin hän pääsisi nopeasti tarinaan taas kiinni. Mutta kun laitoin telkkarin päälle lävähti ruutuun salkkareiden Ismo pesäpallomailan kanssa ja kummitus säikähti ja katosi.

Kun muutaman päivän päästä kummituspoika palasi ja katsoimme onnistuneesti tällä kertaa oikeaa ohjelmaa, kysyin miksi hän on muumeissaan niin jäljessä. Kummitus kertoi, ettei ole ehtinyt paneutua tarinaan, koska on joutunut juosta niin monissa isyystesteissä. Hämmentyneenä kysyin, että mitä ihmettä hän tarkoittaa ja tämä kertoi, että on vain saattanut niin monia kummitustyttöjä viimeaikoina raskaaksi ja kohautti olkapäitään pää painuksissa. En viitsinyt udella enempää joten jatkoin muumien tuijottamista tämän oudon kummituspojan istuessa polvellani.

Sellaista alitajunnassani tällä kertaa.

Eilen olin niin kevät tunnelmissa, että kaivoin vihreät housut kaapista ja yritin piristää, muutoin perus mustaa asuani. Ballerinoissa tuli ihan vähän kylmä, mutta enpähän sentään ollut jo shortseissa ja t-paidassa niin kuin mm. monet miehet tuolla jo kirmasivat.

San Diego. Länsirannikolla, paljon isoja rakennuksia, Meksikon rajalla, joten paljon myös meksikolaisia, (miksi en kirjoita Wikipediaa, olisin tosi hyvä siinäkin). silti jotenkin autio verrattuna Losin vilskeeseen. Paikka ei iskostunut sisäiseen karttaani yhtään sen paremmin, kuin Santa Monicakaan. Jälleen kerran ei siis mitään hajua mistään. Paitsi siitä missä baarit olivat. Gaslap kadulla.

Ja siellä oltiin myös me. Jotenkin ihmeen kaupalla onnistuimme juhlimaan hyvin paljon tällä etapilla. Syytän niitä syntymäpäiviäni.

Olimme karaokebaareissa, pikku kuppiloissa, kattoterasseilla, yökerhoissa ja intiaaniheimon täyttämässä Hard Rock Cafessa. Joka päivä oli jotain ja viikonloppuna paljon nuoria opiskelijoita jokapuolella.

Tämän viihteen ohella mainittavan arvoista muuta tekemistä oli kivat Premium outlet kaupat, La Jolla alue (George’s ravintola, suosittelen!) ja Taco Bell (mikä nyt ei varsinaisesti liity San Diegoon mitenkään, mutta siellä me ensimmäsitä kertaa Taco Belliin tutustuimme). Tämä pikaravintola pitää saada suomeen. Huomaatteko, miten paljon järkevää tekemistä siis kehitimme siellä ollessamme? Olisin halunnut mennä eläintarhaan ja kierrellä rantoja, mutta hyvä lyödä näin jälkikäteen päätä seinään.

Hotellimme W oli mukava, mutta ihmeellistä säätöä alusta loppuun. Parkkipaikastakin veloittivat 36$ yö. Lähtöpäivänämme tosin hieman valitimme.. no kaikesta ja saimme internetin ja parkkijutut ilmaiseksi. Hitsi, olisi pitänyt tietää, niin autohan olisi joka yö ollut siellä. Olisin säästynyt parkkisakoilta, mitä en osaa maksaa.

Pariin otteeseen Diego matkallamme vietimme aikaa myös Laguna Beachilla, minkä kauneutta taisinkin jo kehua paikan päältä. Siellä paistoi aurinko, kun muualla ei ja kaikkialla oli niin vihreää. Ihan hassu paikka. Olo oli kuin pikku kylässä jossain toisessa maailmassa.

Lisää San Diegosta löytyy Jannan sivuilta, huomasin juuri, että myös hyvin samanlaista juttua. No, meillä tuppaa toimimaan nämä päät vähän samalla tavalla välillä. Minä lähden nyt tarpomaan tuonne kaupungille päin. Heippa ja kivaa viikonloppua :)

Laguna Beach.

San Diego.