Olen aina omannut kätevän hälläväliä asenteen, välillä se tosiaan on kätevää – välillä voisin tehdä muutakin kuin vain kohauttaa olkiani ongelmille. Sellainen ylenpalttinen ongelmissaan märehtiminen on kuitenkin mielestäni hieman turhaa (erittäin turhauttavaa). Välillä voi antaa vaan olla. Kerranhan me vain eletään ja diipadaapa.

(Näistä ja joistain tuntemattomista syistä päätin Paul McCortneyn sanoja lainaten tunkea tuon Let it be tekstin J kirjaimeen ja myös siksi, että molemmat olisivat yksinään olleet tylsiä).

Muutama viikko taaksepäin käytiin Legacyssä ottamassa pikkujuttuja. Minä olin luovasti piirrellyt omaani edellisenä yönä silmät ristissä puolisentuntia, mutta lopputuloksesta tulikin kätevä kahden hankkeilla olevan tatuoinnin yhdistelmä. Perus alkukirjain ja pikkuteksti sulassa sotkussa.

Laitoin tatuoijan piirtämään kirjaintani neljä kertaa ennen kuin olin tyytyväinen. Tekstin piti olla tarpeeksi pientä ja mieluiten hieman jopa sotkuista ja vaikeasti luettavaa. J:n piti olla siro ja kaarien piti mennä juuri niin ja näin. Taisin olla aika rasittava ja minulle kerrottiinkin, että nyt oli viikon vaikein tatuointi ehdottomasti. Jokatapauksessa lopputulos oli aivan täydellinen, että kiitos ja kumarrus vaan Jussille.

Sitten se Laurin mäkkisafka. Tarkoitus on kai ottaa ”pikkusälää” sinne tänne minne mahtuu, old school- tyyppisesti, mistä minä en luultavasti tajua mitään.
Yksinkertaisuudessaan kuitenkin Lauri rakastaa BicMac ateriaa. Rakkaus näkyy vähintään kolme kertaa viikossa, joskus joka päivä. Ja kyllä en tosiaankaan tiedä minne se menee, nimittäin tuo ei tuosta liho, vaikka syö sen mäkkiateriansa, minun tekemän illallisen ja paljon vaaleaa leipää pitkin päivää ja joka päivä.

Samapa tuo minulle ja sama myös se mitä ihoonsa tatuoi, kunhan itse tykkää. Puutun asiaan vasta sitten jos hankkeilla on vaikkapa iso sipuli keskelle otsaa. Ja ehkä vähän aikaisemminkin.

Avaintekijät mitkä saivat minut ja mahalaukkuni Saksan pääkaupungissa hyvin onnellisiksi taisivat olla valikoima, hinta, laatu ja tarjonta. Kaikkea löytyi joka puolelta ja edullisesti. Söimme sitten pikaravintoloissa, perusravintoloissa, erikoisissa ravintoloissa, tai hienoissa ravintoloissa – kaikki oli hyvää.

Suosikeikseni nousi kaksi ääripäätä. Ensimmäisenä Max&Moriz kebabkioskin dönerkebab, aka. rullakebab turkkilaisella alueella. Vaatimattoman näköinen koju tarjosi sellaisen kebabelämyksen, ettei ennen ole nähty ja hurjalla 3,5euron hinnalla. Teki mieli hakea toinen jo ensimmäisen puolivälissä ihan vain varalle odottamaan.

Toisena olikin sitten reissumme kallein ateria Berliinin keskustassa Marriott hotellin Midtown grill nimisessä pihviravintolassa. Pihvin lisäksi sai valita annokseensa mieleisiä lisukkeita kattavasta listasta, jopa suolaa. Hinnat olivat pihviltä n.25e luokkaa ja lisukkeet kiikkuivat siinä neljässä eurossa.

Tämän ravintolan voisin melkein jopa listata lempi pihviravintoloideni kärkisijoille. Harmi, vain että tuo sijainti on kotoa nähden hieman kaukana, eikä meidän omaa Kampin Radissonin grill it pihviravintolaa voi ottaa korvaavaksi pihviravintolaksi enää tuon kokemuksen jälkeen.

Kävimme myös puolikkaasta kanastaan tunnetussa n.80 vuotta vanha ravintolassa Hennessä turkkilaisella alueella. Kanan paistomenetelmää ei tietenkään kerrottu, mutta se oli suussasulavaa ja edullistakin myös.

Sekä testasimme mielenkiintoisen (ei ehkä kuitenkaan ihan lempparini) Korealaisen keittiön antimia ja söin tuona iltana luultavasti enemmän pinaattia kuin kipparikalle koskaan. Berliininmunkkeja ängin suuhuni myös jokaisen sopivan hetken tullen, samoiten bratwurstia, ehkä myös vähän lettuja ja kaikkea siltä väliltä.

Näiden muutaman hassun ravintolavinkin lisäksi suosittelen siis Berliiniin matkaileville yksinkertaisesti vain syömään paljon ja kaikkea.

Istuskeltiin eilen parvekkeella, syötiin välipalaa ja kehuttiin kivaa säätä. Lauri meni laiskuuttansa ruuan jälkeen päiväunille ja minä reippaana lenkille. Puolivälissä taivas repesi ja niskaani kaadettiin sellaiset sata saavillista vesipisaroita. Pääsin kotiin auringon jo taas porottaen kirkkaana, mutta minä uitettuna koirana. Lauri kysyy ensitöikseen minut nähdessään, että taasko kompastuit ja tipuit mereen.
Milloin näin olisi muka aikaisemmin käynyt ja kuka ”tippuu mereen” lenkillä?

Olenko tosiaan niin kömpelö olento, että on loogisempaa kysyä tipuinko mereen, kuin mm vaikka että satoiko siellä?! Mahtavaa.

Neule:HM. Farkut:Bershka. Kengät:Jeffrey Campbell. Laukku:Michael Kors. Lasit:Burberry

Sään siirtyessä sekunneissa laidasta toiseen olen minä tallustellut neuleessa ja farkuissa.
Ensiviikolla en halua enää käyttä neuleita, silloin on heinäkuu.

Lauri pyysi hedelmäsalaattia. Ostin kaupasta halpaa hunajamelonia, mutta unohdin puolitahallani mansikat, koska en pidä niistä. Kiiviä jouduin laittamaan kun niitä pahuksen pyöryköitä piti olla kotona valmiina ja enhän suinkaan ole vainoharhainen jos väitän, että kiivi kutitti jo käsiänikin kuorintavaiheessa ja pelkkä haju sai aivastamaan tai ainakin melkein. Olen näet kiiville allerginen ja jopa melko ylpeä siitä.  (Jotkut saattavat muistaa, kun aikoja sitten joskus – ja ehkä pariinkin kertaan – kirjoitin postauksen, missä kerroin, miten pienenä aina keksin itselleni allergioita, koska kaikilla muillakin luokkalaisillani oli ja se oli hurjan hienoa saada erikoiskohtelua ruokavalion suhteen. Minäkin olisin halunnut, mutta feikki laktoosi-intoleranssini ei ihan mennyt äidiltäni läpi).
Elän siis tuota menetettyä aikaa kiivini kanssa nyt ja valitettavasti minulla ei ole muuta yleisöä kuin te :D

Hunajamelonin ja kiivin lisäksi pilkoin joukkoon omenaa, banaania, persikkaa ja viinirypäleitä. Päälle puristin limen mehua. Limen mehu on tässä se juttu.