Miksi olenkaan pysynyt poissa Gaijinista niin kauan?
Söin siellä eilen yhden täydellisimmistä aterioista aikoihin ja kyselin itseltäni monesti, mikä ihme minut on saanut Gaijinin melkein vuodeksi unohtamaan.

Ateria oli itse asiassa niin täydellinen, että pitää tulla nyt ihan tänne asti kertomaan mitä söin. 

Alkuun snackseista otimme PORK BUNEJA (possunkylkeä, togarashimajoneesia, pikkelöityä kurkkua, pehmeää leipää. 5€)  Koska nämä ovat lemppareitani, jouduin syömään niitä kaksi. Lauri söi neljä. Neljä!

Dim Sumeista KIMCHI PORK & TIGER PRAWN SHU MAI  (possulla ja tiikeriravulla täytetty, höyrytetty dim sum, kimchiä 3€)
ja CHINESE LAMB BALL (hienonnettua lammasta, seesami-teriyaki dressing 3€)

Mahtava alkupalatrio.

Pääruuaksi otimme tarjoilijan suosittelemaa BO SSÄM GAIJIN (grillattua possunkylkeä, salaatinlehtiä, pikkeleitä, kimchiä, seesamdressing, chilipaste 33€)

Ateria mikä kootaan salaatinlehdelle ja syödään käsin. Possua, kastikkeita, kurkkua, kimchiä! Yritin tunkea kaikkea pikkuruiselle lehtiselle ja kastiketta vain valui pitkin sormia kun ahmin taas menemään. Oli ihan mielettömän hyvää. Täydellisyyttä hipovaa.
Jaoimme annoksen, mutta Lauri ei pystynyt ähkyltään (kiitos neljän ssam minin) syömään omaa osuuttaan loppuun, joten minä mieluusti lopettelin lautasen yksikseni viimeistä salaatinlehteä myöten.

Pääruoka annossuosituksena puhun ehdottomasti tämän Bo ssäm Gaijinin puolesta nyt ehkä ikuisesti.
Useimmitenhan syön Gaijinissa vain alkupaloja – koska pääruuat eivät ole oikein kolahtaneet, mutta nyt vei minut ihan mennessään tämä lehtikäärökarnevaali.

Olin tavattoman ruokaonnellinen tuon aterian jälkeen.
Onneani häiritsi pikkuriikkisen vain viereisen pöydän keski-ikäiset naiset jotka olivat ehkä unohtaneet muutaman viinilasin myötä, että ravintolassa oli muitakin.

En ehkä tosiaan olisi halunnut kuulla mitä ongelmia heidän lapsillaan oli koulussa, en varsinkaan sitä, että heidän mielestään heidän poikien piti olla miehiä ja antaa kiusaajilleen takaisin turpiin, koska heidänhän lapsensa eivät mitään hinttejä ole (tässä vaiheessa koko ravintola mulkaisi naisten pöytään hieman paheksuvan katseen, mutta eivätpähän he olleet moksiskaan). Tarinointi jatkui luontevasti naisten omiin koulukiusaamis kokemuksiin, mistä jatkettiin parisuhdeongelmilla ja luoja ties millä mitä en halunnut tosiaan tietää, enkä kehtaa tänne edes kirjoittaa.

Gaijin on kiva ravintola, mutta kaikki siellä käyneet tietävät, että pöydät ovat todella, todella lähellä toisiaan. Tuntui siis kuin olisin kirjaimellisesti istunut koko illallisemme ajan näiden naisten pöydässä.
Opin puolessa tunnissa jokaisen nimen, lapsen nimen, miehen nimen, jopa horoskoopin ja elämäntarinan ekasta luokasta tähän päivään. Lopuksi sain kuulla elämänohjeita ja meikkivinkkejä.

Ja uskokaa pois kun sanon, että yritin kovasti olla kuuntelematta.

Jatketaan ruualla. On pakko jatkaa.
Käytiin Fafasissa syömässä. Siinä uudessa Pohjoisen Rautatiekadun Fafasissa.

Kävin joskus IsoRoban Fafasissa myös, mutta en niin kovin tykännyt. Paikka oli pieni, falafenini kuiva ja sormet niin kohmeessa pakkasesta, että haarukka ei pysynyt kädessä.

No, nyt ei tarvinnut haarukkaa, kun ei tuotu edes lautastakaan. Sain vain käsieni väliin muhkean pitakababin. Tarkalleen ottaen feta, korianteri-pitakababin ja se oli hurjan hyvää!

Rohmusin sitä niin antaumuksella ja iloisena, että hymy ja pitakebabin kastike ulottui korviin asti. Sotkin kuin pieni porsas, mutta se ei haitannut.

Maistoin myös Laurin tavallista Fafas kababia ja melkein sanoisin sen olleen vielä parempaa.
Omani oli kyllä ihanan raikas, mutta Laurin todella, todella maukas. Ainut miinus minun pitassani oli fetan runsaus, vaikka fetaa suuresti rakastava ihminen olenkin. Itse kababin luulin taas olevan kebabia ja ihmettelin sen lihapullamaista ulkomuotoa, mutta mitä minä niistä tiedän. Tiedän vain sen että ensi kerralla on pakko ottaa se tavallinen pitakabab, tai ehkä uskaltaudun uudestaan falafelien kimppuun. Paikkahan nimittäin on kuuluisa juuri tuoreista raaka-aineista valmistetuista, suomen parhaista falafeleistaan.

Uudestaan tulen joka tapauksessa.

Onko teillä muita hyviä, tuoreita raaka-aineita käyttäviä, erilaisia “pikaruokala” ehdotuksia Helsingistä?

Tiedättekö mitä Meksikon matkaltamme odotin ehkä eniten?
Ruokaa.

Tulisuutta, raikkautta, makuja, tekstuureja, mausteita! Mutta, ei. Ei ainakaan niissä paikoissa missä me söimme.
Kahden viikon jälkeen päällimmäiseksi kuvaksi Playa Del Carmenin ruokatarjonnasta mieleen jäi tasapaksu, mauton, tylsä ja ylikypsennetty ruoka.
Eikä vain minulle, vaan jokaiselle meistä kuudesta.

Hotellissamme ruoka oli kyllä hyvää, mutta se oli sellaista varman päälle pelattua. Buffeteista sai itse kerättyä lautaselleen parhaimmat maut, mutta ne mitä À la cartesta tilasimme jäi jotenkin tylsiksi.

Lähdimme muutaman kerran myös kokeilemaan kaupungille. Oli pihviravintolaa, kuuluisaa Mayojen ravintolaa, jotain netissä paljon kehuttua Meksikolaista ravintolaa, mutta kaikissa sama ongelma. Kypsyysasteen oli vähän sinne tänne ja lautaselta puuttui maut.

Jenkkituristit. Osoittelen nyt sormella vähän niihin päin. Sain nimittäin kuvan että heille tulinen ruoka ei oikein kelpaa. Aina kun olimme turistiretkellä ja opas kertoi meidän menevän lounaalle, piti hänen nopeasti aina lisätä perään, että ei älkää pelätkö ei ole tulista.
Ääääää! Teki mieli kirkua, miksi ei ole tulista? Eikö tulisuus juuri ole meksikolaisen keittiön sielu!

Niinpä me sitten eräänä päivänä järkeilimme että kävelemme hieman syrjäisimmille kaduille, etsimme sieltä tacokärryn minkä ympärillä on eniten paikallisia ja jos emme saa niitä makuja sieltä niin luovutamme.

No, tacokärry löytyi. Löytyi myös paljon kastikkeita sieltä. Oli punaista, keltaista, vihreää. Ottelin kaikkia varovaisesti koska en tiennyt mitä ne olivat. Viimeinen kastike oli jostain valkoista. Ajattelin että tuo on varmaan jotain papuvaahtoa (mitä hittoa on papuvaahto?) ja länttäsin kauhallisen taconi väliin.

Joo, se oli puhdasta habaneroa se.
Saa nauraa. Olin kai ansainnut sen moittimalla ravintoloiden maustehyllyn puutetta. Olisi pitänyt alun perin ymmärtää että Playa Del Carmen on turistikylä. Siellä ravintoloissa syö turistit ja jos haluaa paikallisia makuja pitää mennä sinne missä paikallisia on.

Söin yhden haukun tuosta tacostani, mutta voin kertoa että ennen kuin tulivuori purkautui suussani maistoin pikaisesti sen olevan kuitenkin oikein hyvää.

Yaxchessa, siinä Maya Cuisine –ravintolassa tarjoilija tuli ja nappasi meistä kuvan. Illan päätteeksi yllätykseksemme kuvat olivat ilmestyneet tequila pullon etiketeiksi. Pullon sai ostaa n.10dollarilla.
Ihan hauska idea. Myöhemmin huomasin että monissa muissakin ravintoloissa tosin tehtiin näin.

Seurahuone uudisti ravintolansa ja ranskalaisen keittiön Brasserie Le Havre avasi ovensa kansalaisille 1.maaliskuuta. Minä (ruokaa ja ravintoloita tunnetusti rakastava) olin onnekas ja innoissani kun pääsin Indiedaysin ja Hotelli Seurahuoneen ravintolan Brasserie Le Havren yhteistyökampanjan tiimoilta siellä illallista viime tiistaina testaamaan.

Pakko myöntää heti tähän alkuun, että en ole koskaan käynyt Seurahuoneella, eikä ole muuten Laurikaan – mutta minä sentään tiesin missä koko paikka sijaitsee! Yritin selventää tuolle tietämättömälle että rautatieasemaa vastapäätä, siinä makkaratalon vieressä, Sokoksen kulman lähellä, kaivokatu 12. mutta ei soinut herralla kellot. Paikka on tainnut keskeisestä sijainnistaan huolimatta mennä monelta ihan ohi. Minultakin siinä mielessä että en ole koskaan oikein iskostanut tajuntaani että siellä on hotellin lisäksi myös baari ja ravintola. Tavallaan tiesin paikan vain nimeltä. Kelle Helsinkiläiselle seurahuone nyt ei kuulostaisi jotenkin edes vähän tutulta.

Siispä yllätyin kun avasin seurahuoneen ovet ja aula avautui eteeni niin kauniina valkoisine tolppineen ja kaartuvine portaineen. Suoraan edessä muutamaa rappusta matalenpana oli tunnelmallisen näköinen Bar Socis, (myöskin juuri uusiutunut baari) ja oikealla pienen rappustasanteen päässä ruokasali. Niin kaunis! Korkeat katot kattomaalauksineen ja kristallikruunuineen. Pylväitä, kullan väriä, romantiikkaa. Ajattelin, että Joo, jos romanttiselle illalliselle haluaa niin tässä olisi nyt ihan hyvät puitteet moiseen.

Tykkäsin menusta. Tykkään menusta aina jos voisin syödä sieltä melkein kaiken. Pähkäilin alkupalojen, pääruuan ja jälkiruuan kohdalla ikuisuuden. Kyselin tarjoilijalta suosituksia ja lopulta sain idean syödä alku -ja pääruuan välissä väliruuan niin että saisin varmasti kaiken haluamani.

Ja se oli; alkuun karamellisoitu endiivisalaatti, väliruuaksi gratinoitu puolikas hummeri, pääruuaksi paahdettua possunkylkeä ja jälkkäriksi omenapiiras.
Tietysti noukin myös puolet Laurinkin ruuista mitä oli; katkarapucocktail, pippurissa paistettu chateaubriand (eli sisäfileepihvi käsittääkseni) ja jälkiruuaksi juustolajitelma.

Alkuruuat olivat tosi hyviä, Laurin katkarapucocktail vei voiton, mutta olenkin toivoton katkarapucocktailien ahmija. Endiivisalaatti oli ihanan raikas. Väliruokanani puolikas hummeri oli muuten hyvää, mutta siinä oli kanelia. Kaneli ja hummeri ei sinäänsä yhdessä hämmästytä edes minua, mutta kanelia oli hieman liikaa. Harmi.

Pääruokani possu oli marinoitu ensin pienen ikuisuuden verran ja sen jälkeen kypsennetty vielä 19 tuntia. Tarjoilija suositteli sen olevan todella mureaa ja se oli. Niin maukasta, hotkin sen poskeeni malttamatta ehkä edes pureskella.

Jälkkärinä klassinen tarte tatin ei tuottanut pettymystä vaan omena vain suli suuhun ja vaikka suuhun oli sulanut melkoiset määrät ruokaa jo ennen piirakkaakin, olisin ihan heittämällä voinut syödä vielä toisen.

Jos jotain risuja hummerin kanelin lisäksi pitää keksiä niin se oli odotus. Ravintola oli aivan täynnä ja jossain yläkerrassa silmieni kantamattomissa oli kuulemma myös jokin iso seurue syömässä. Tarjoilija onneksi piti meitä ajan tasalla ja harmitteli ruokiemme viivästymistä. Ei se minua haitannut, minulla oli viiniä ja Laurilla oli leipää, (uskokaa pois se tykkää leivästä melkein yhtä paljon kuin minä viinistä) mutta sitten se meni ja tiputti viimeisen palasensa lattialle ja koska istuimme ylemmällä tasanteella vieri leipä koko matkan alas matalenevaa kävelykaistaletta pitkin. Tämä oli mainitsemisen arvoinen asia, koska Lauri näytti melkein yhtä surkealta kuin se yksinäinen leipä siellä maassa ja minua tietysti nauratti niin paljon. Osaanhan käyttäytyä.

Brasserie Le Havressa tarjoillaan illallisen lisäksi myös lounasta klo 11.30 – 15.00 ja brunssi sunnuntaisin klo 11.30-15.30. (pöytävarauksia voi tehdä kätevästi netissä).

Mutta nyt parhaimpaan osuuteen, eli kilpailuun missä voi voittaa kahdelle hengelle kolmen ruokalajin illallisen Brasserie Le Havressa! Näettekö tuossa alla tuon hienon lomakkeen? Jos tykkäätte ruuasta (varsinkin ilmaisesta ranskalaisesta ruuasta hienossa ravintolassa) niin kirjoittakaa siihen mitä tästä Brasserie Le Havren menusta haluaisitte syödä alku-, pää- ja jälkiruoaksi. Näin olette mukana arvonnassa ja tällä kertaa arvotaan jopa kaksi voittajaa, eli mahdollisuudet voittaa ovat jopa ehkä hitusen verran paremmat.
Menuun pääset TÄSTÄ.

Onpas tällä viikolla ollut arvontaa. No, ensi viikolla taas normaalien postauksien pariin.