Timantti on nilkassa periaatteessa siksi, koska Laurillakin on sellainen.
En ole timanttitatuointien ystävä ollut oikein  koskaan, mutta tuo vaaleanpunainen on kiva. En tosin ole koskaan ollut vaaleanpunaisenkaan ystävä.

No, tästä nyt kuitenkin tykkään.

Kokeilin silkasta mielenkiinnosta tuohon nilkkaan joltain ylijäänyttä ihoa puuduttavaa geeliä. Emlaa, vai mikä lie olikaan. Juu, olihan se ihan kiva kun ensimmäiset viivat ei tuntuneet miltään, mutta sitten puudutus lakkasi kuin napin painalluksesta toimimasta ja loppu tuntui kahta kauheammalta kun oli jo asennoitunut siihen että tämähän ei sitten satu muuten yhtään!

Olette kysyneet mitä reidessä olevassa tatuoinnissani lukee. No, siinä lukee:
She’s got a mind of her own and she uses it well.

Ja ei, en valitettavasti omista mitään erityistä miltä. – En paranna ihmisiä ajatuksen voimalla, en saa lusikoita taipumaan pelkästään tuijottamalla niitä (ei tosin ettenkö olisi yrittänyt), en ole edes kovin viisas, enkä mikään meediokaan. En kuule edes ääniä päässäni.
Nämä ovat taas vain yhdet lyriikat.

Mutta ei mitkä tahansa kuitenkaan vaan vuoden -76 Rolling Stonesin kaikkien aikojen yhdestä lempi biisistäni. Ihan mahtava kappale jo siksi, että usein kukaan ei edes tiedä tätä, enkä ole koskaan kuullut sitä oikein soitettavankaan missään.
Kuuntelin kappaletta kun olin pieni ja kuuntelen sitä edelleen. Tykkään tuosta lauseesta ja tykkään kun se laulussa lauletaan. Se on sellainen lempikohta. Minulla on aina lempikohtia kappaleissa.

Hieman omanlainen hällä väliä ja aika ajoin outokin ajatusmaailma minulla kyllä valitettavasti on. En usko että käytän sitä erityisen hyvin, mutta erinomaisesti olen sillä tähän asti kyllä pärjännyt. Kuvastakoot tuo nyt vaikka sitä sitten. Jotkut tajuavat, kaikkien ei tarvitse.

Mietin tässä, että alan muistuttamaan vyötäröstä alaspäin kohta jotain laulukirjaa. Olen hieman mieltynyt noihin tekstitatuointeihin ja niissä nyt sattuu olemaan päivän aforismin sijaan lyriikoita mieluiten ei-mistään-mtv-hitti-2013-poppi-biisistä kuitenkaan. Eli mahdollisimman vaikeasti ymmärrettävissä ja tunnistettavissa. Ihan tahalteen.

Näin unta että otin tatuoinnin. Pöllö tatuoinnin.
Kun heräsin piti ensimmäiseksi heti googlettaa se. En löytänyt vastaavanlaista kuvaa mistään. Minun pöllöni oli paljon hienompi.

Sitten join kahvia. Taikamukissa oli pöllö.
Niin selvä merkki joltain ylemmältä taholta.

Mielestäni pöllötatuoinnit on nyt tietysti yhtäkkiä maailman siisteimpiä. En tiedä ajattelenko kovin järkevästi, koska viime viikolla my little pony –tatuoinnit oli maailman hienoimpia :D

Olen hieman huolestunut. Minulla on tatuointiaika (valitettavasti) kahden viikon päästä. Mikäköhän eläintarha sinne tällä vinksahtaneella ajatusmaailmallani saadaan.
P.s Lupaan etten enää mainitse kertaakaan sanaa taikamuki.

Kuvat: Pinterest, WeHeartIt

Olen aina omannut kätevän hälläväliä asenteen, välillä se tosiaan on kätevää – välillä voisin tehdä muutakin kuin vain kohauttaa olkiani ongelmille. Sellainen ylenpalttinen ongelmissaan märehtiminen on kuitenkin mielestäni hieman turhaa (erittäin turhauttavaa). Välillä voi antaa vaan olla. Kerranhan me vain eletään ja diipadaapa.

(Näistä ja joistain tuntemattomista syistä päätin Paul McCortneyn sanoja lainaten tunkea tuon Let it be tekstin J kirjaimeen ja myös siksi, että molemmat olisivat yksinään olleet tylsiä).

Muutama viikko taaksepäin käytiin Legacyssä ottamassa pikkujuttuja. Minä olin luovasti piirrellyt omaani edellisenä yönä silmät ristissä puolisentuntia, mutta lopputuloksesta tulikin kätevä kahden hankkeilla olevan tatuoinnin yhdistelmä. Perus alkukirjain ja pikkuteksti sulassa sotkussa.

Laitoin tatuoijan piirtämään kirjaintani neljä kertaa ennen kuin olin tyytyväinen. Tekstin piti olla tarpeeksi pientä ja mieluiten hieman jopa sotkuista ja vaikeasti luettavaa. J:n piti olla siro ja kaarien piti mennä juuri niin ja näin. Taisin olla aika rasittava ja minulle kerrottiinkin, että nyt oli viikon vaikein tatuointi ehdottomasti. Jokatapauksessa lopputulos oli aivan täydellinen, että kiitos ja kumarrus vaan Jussille.

Sitten se Laurin mäkkisafka. Tarkoitus on kai ottaa ”pikkusälää” sinne tänne minne mahtuu, old school- tyyppisesti, mistä minä en luultavasti tajua mitään.
Yksinkertaisuudessaan kuitenkin Lauri rakastaa BicMac ateriaa. Rakkaus näkyy vähintään kolme kertaa viikossa, joskus joka päivä. Ja kyllä en tosiaankaan tiedä minne se menee, nimittäin tuo ei tuosta liho, vaikka syö sen mäkkiateriansa, minun tekemän illallisen ja paljon vaaleaa leipää pitkin päivää ja joka päivä.

Samapa tuo minulle ja sama myös se mitä ihoonsa tatuoi, kunhan itse tykkää. Puutun asiaan vasta sitten jos hankkeilla on vaikkapa iso sipuli keskelle otsaa. Ja ehkä vähän aikaisemminkin.